Tästä piti tulla ruokamatka ja piti syödä kaikkia herkkuja. Sitten piti katsella Nõmmen vanhoja taloja. No molemmat jäivät hieman puolitiehen, mutta kerron sen, mitä kerrottavana on.
Perjantai
Kävin matkalla Tallinnassa. Tarkempana kohteena tällä kertaa oli Nõmmen kaupunginosa, joka aiemmin oli oma kaupunkinsa. Matkasta piti tulla tutustumismatka historialliseen kaupunkiin, mutta ei se nyt ihan niinkään mennyt.
Perjantaina lähden laivalla kello 19.30. Illaksi pääsen Nõmmen lähelle, Männikussa sijaitsevaan hotelliin, jonka nimi on Dzingel. Kadulta katsottuna hotelli näyttää hylätyltä, kaikki ikkunat ovat pimeinä. Kun kävelen eteenpäin, näen yhdestä ikkunasta valoa. Hämäävästä kadulla olevasta ovesta ei pääse minnekään, mutta sen minä tiesinkin jo ennestään. Ovella on vain nuoli, joka ohjaa kulkemaan kulman taakse. Täältä löytyy ovi, josta pääsen vastaanottoon.
Hotellin vastaanotolla ei minulta kysytä papereita eikä mitään, sillä minut tunnetaan. Olenhan ainoa asiakas, jolla on huone varattuna, mutta joka ei vielä ole tullut hotelliin. Kirjautuminen on helppoa, sillä kieli on yhteinen: molemmat puhumme viron ja suomen sekoitusta. Saan täytettäväksi paperin, johon tulee nimi, puhelinnumero ja auton numero. Autossani ei ole kilpiä, joten jätän auton numeron tyhjäksi. Osoitettakaan ei haluta. Virkailija kertoo antavansa minulle paremman huoneen kuin olen varannut.
Miksi sain paremman huoneen? Näytänkö niin mukavalta ihmiseltä, etten riko kaikkia huonekaluja? Vai näytänkö sellaiselta ihmiseltä, joka heti kirjoittaa Internettiin kuinka huonon huoneen sai? No kyllä hyvä huone minulle kelpaa. Kerros seitsemän, hissit ovat tuolla.
Lauantai
Aamiainen kello 7-10. Menen kello yhdeksän. Paikalla on muutama muu asiakas. Aamiainen on runsas, tarjolla on kutakuinkin kaikkea. Otan kaurapuuroa ja päälle kondenssimaitoa. On myös ruisleipiä. Maistanpa perunaa ja otanko viipaleen pekoniakin. Sitten on aika lähteä. Männikusta bussi Nõmmelle kulkee vartin välein. Tutustumismatka vanhaan kaupunkiin alkaa.
Nõmme oli aikanaan kylpylä- ja parantolakaupunki. Kulttuurista on jäljellä reliikit. Ensimmäisenä tulevat vastaan sanatoriot ja parantolat. Ennen niitä näemme kuitenkin uuden keuhkotautisairaalan, joka on 1950-luvulta. Massiiviset rakennukset ovat hylättyinä odottamassa uutta käyttöä ja uutta omistajaa, jolla on poikkeuksellisen paksu lompakko. Tämä rakennus ei ihan kauan ole seissyt tyhjillään, vaan on ollut käytössä vielä 2000-luvulla.
Heti vieressä onkin Tiisikuse Vastu Võitlemise Seltsin sanatorio, jonka on piirtänyt Erich Jakoby.
Ja toisena aivan vieressä lastensairaala, piirtänyt Artur Perna.
Matka Nõmmen keskustaan Kivimäen kautta. Valon suunta ei suosi rakennusten kuvaamista. Saatte tyytyä vanhaan osuuskauppaan.
Nőmmen keskustassa on 1930-luvun kaupunkiajalta vanhoja rakennuksia. Kaksi elokuvateatteria. Näistä vanhempi suunniteltiin alunperinkin elokuvateatteriksi. Sen piirsi Ferdinant Adoff vuonna 1924 ja sen alkuperäinen nimi oli Soleil. Elokuvateatteri myytiin myöhemmin Kahron veljeksille. Nykyisin talossa toimii kulttuurikeskus. Kahron veljesten uudemman elokuvateatterin ovat piirtäneet Edgar Velbri ja Friedrich Wendach vuonna 1933. Alunperin se toimi nimellä Victoria Palace, mutta miehittäjä vaihtoi nimeksi Võit (voitto). Talossa on toiminut lisäksi aikansa virastoja: Nõmmen kaupungin hallinto, apteekki ja suojeluskunta. Tehtiinköhän talon tiilet Kahron omassa tiilitehtaassa Sangastessa?
Viereisessä Funkkispalatsissa toimi 1930-luvulla kaupungin viinakauppa. Myös tämä talo oli Kahron veljesten omistuksessa ja sen oli toki piirtänyt Edgar Velbri.
Vanhassa makkaratehtaassa toimi musiikkikoulu jo Neuvostoaikana.
Sivummalta löytyy rakennuskantaa, jonka käyttötarkoitusta joutuu arvailemaan.
Nőmmen tori oli ennen ohittamaton ostospaikka. Se on kaupungin pitämä tori eikä sitä pidä mikään yksityinen kiinteistökehitysyhtiö. Tästä syystä ei ole pelkoa, että torin paikalle rakennettaisiin ostoskeskus. Toisaalta torin kauppahalli on suojeltu.
Kauppahalli on pieni, ja puinen. Se on vanhaa tyyliä, onhan se rakennettu kaupunginarkkitehti Robert Natuksen piirustusten mukaan vuonna 1930. Mitä... Anteeksi, sehän on 1990-luvulta. Vanha kauppahalli kun paloi, joten paikalle piti rakentaa uusi samoilla piirustuksilla. Yläkerrassa on vaatekauppa. Alakerrassa on muutama myyntipöytä. Täällä on maitotiski, josta saisi Noprin maitotuotteita. En voi ostaa, kun hotellihuoneessani ei ole jääkaappia. Täällä on myös kaksi leipomoa: georgialainen ketjuleipomo ja pieni piirakkaleipomo. Molempien ovet ovat kiinni, joten täällä en lounasta.
Nõmmen torin ulkoalue jakaantuu kahteen osaan. Täällä ei ole Suomesta tuttuja toritelttoja. Täällä torin ulkoalueesta pääosan muodostavat pienet mökit, joihin pääsee myös sisälle. Ovet pidetään kiinni, joten talvellakin niissä on lämmintä. Tämä on tavallaan kauppahallialue, jossa jokaisella myyjällä on oma kauppahallinsa. Käyn leipämyymälässä ostamassa Muhun ruisleipää. Täyttä ruista, ei hiivaa eikä vehnää.
On täällä sitten vielä pienempi myyntipöytäalue. Se on kuin yksi pitkä katettu käytävä, jonka kummallakin puolella on myytävänä elintarvikkeita. Täältä saisi hapankaalia tai tuoreita puolalaisia avomaankurkkuja. Kurkut olisivat hyviä, mutta ei niitä tähän aikaan vuodesta kannata hapattaa (ellei pysty säilyttämään kesän yli). Ja minullahan vielä on viime vuoden satoa kellarissa.
Nõmmen tori on tullut taas nähdyksi. Kiva oli. Torin edessä on bussipysäkki, josta hyppään bussiin, joka vie minut Mustamäen torille. Onko minun lukijoissani suomalaisia? En tarkoita sitä vanhaa toria, jossa myytiin piraattitavaraa, vaan sitä uutta 2010-luvulla avattua toria. Bussimatka kestää muutaman minuutin ja kävelen tien yli torille. Heti torille päästyäni tajuan, etten tänne halua. Menen kuitenkin sinne vanhalle Mustamäen torille, sille piraattorille. Takaisin bussipysäkille, ja seuraavalla bussilla eteenpäin.
Jään pois vanhan piraattitorin luona. Tori oli vanhoissa sovhoosin kasvihuoneissa, jotka sittemmin on purettu. Paikalla on moderni automarketti, Prisma. En minä Prismaan halua, vaan syömään. Täältä saa ruokaa kahdestakin paikasta. Ulkoa on käynti paikkaan nimeltä Kaukaasia ahjuleib, siis uunileipä. Sieltä saa hatsapuria. Esillä on kuva adžarialaiseta hatsapurista, jota myydään juoman kanssa kympillä. Puhun viroa ja tilaan sellaisen. Myyjä käy takana leipurin kanssa juttelemassa ja sanoo, että puoli tuntia kestää. Selvä, minä tulen silloin takaisin.
Puoleksi tunniksi menen kauppakeskukseen kävelemään. Täällä sisällä olisi toinen kuppila, Meie pirukad, joka myisi myös hatsapuria ja piirakoita. Päätän sitten mennä Prismaan. Heti sinne päästyäni tulee minulle mies kertomaan viroksi, kuinka nyt olisi tietyt elintarvikkeet alennuksessa ja niitä pitäisi ostaa suurempikin määrä. Käännän kielen englanniksi. Ei minulla ole autoa, millä minä ne vien? Ei, et tarvitse autoa, ne elintarvikkeet ovat täällä kaupassa. Niin, mutta millä minä saan ne vietyä Suomeen? Miksi sinä sinne haluat ruokasi viedä? Tyhjin käsin lähden täältäkin.
Jokohan se piirakka olisi kypsää? Maksan tilaukseni. Myyjä sanoo, että saan valita juoman, kuuluu hintaan. Listalla on Borjomia ja Jermukkia, mutta pakkohan minun on kysyä Tarhunia. Kyllä, sekin kuuluu. Otan tarhunin, se on georgialaista tuotantoa.
Löydän pöydältä vesiautomaatin luota muovimukin, otan sellaisen. Täällä olisi muovisia haarukoita ja veitsiä, mutta koita nyt sellaisella syödä adzarialaista hatsapuria. No onhan minulla omat teräksiset ruokailuvälineet mukana! Otan ne esille. Tällainen hatsapuri syödään oikeaoppisesti siten, että muna ja voi rikotaan ja sekoitetaan veitsellä sulan juuston kanssa.
Ruokailun jälkeen on aika lähteä torille, sinne Mustamäen torille. Menen sinne kävellen. Ensin kävelen tien toisella puolella olevaan Rimiin. Vaikka Rimi on iso automarketti, on tämäkin ostoskeskus. Täällä on muutamia pieniä liikkeitä, esimerkiksi täältä saisi Muhun leipää ja Raasikun kuraa. Raasikun panimolla on täällä oma myymälä, josta saa myös ruoka-annoksia. Paikalliseen tapaan kura on hanassa, josta se otetaan pulloon. Valmiita pulloja ei siis ole. Raasikun panimo tekee omaa pastöroimatonta tarhunia georgialaisesta siirapista. Haluaisin sitä maistaa, mutta tällä kertaa ei tärppää. Panimossa ei ole kuin litran pulloja! En minä halua koko pullollista ostaa. Minkähän takia muut virvoitusjuomatehtaat eivät ole alkaneet mainostaa pastöroimatonta limunaatia...
Kävelen torille koko matkan ja sulattelen hatsapuria. Mustamäen tori koostuu kahdesta rakennuksesta ja katetusta ulkotorista. Ulkotorilla on jälleen vihanneksia. Katetuissa rakennuksissa myydään pakattuja elintarvikkeita ja lihoja. Löytyypä tuolta maustekaupakin. Ostin georgialaisia mausteita kolme pönttöä. Yksi mauste on plovia varten, yksi on jauhemaista adžikaa.
Myöhemmin illalla kävelen Valdeku-katua pitkin. Tällä kadulla onkin penkki, jossa näkyy olevan Walter Zappin muistolaatta. Ei Zapp mielestäni tämän talon kohdalla asunut, mutta toisaalta Zappin puretun kotitalon lähellä ei taida olla paikkaa penkille. Zapp asui Tallinnan vanhassa kaupungissa ja sittemmin Nõmmellä. Nykypäivänä ihmiset eivät häntä tunne, sillä hän edustaa mennyttä maailmaa. Zapp suunnitteli pienikokoisen valokuvakameran, joka sai nimen Minox. Kameran prototyypit valmistettiin Tallinnassa, sarjatuotanto alkoi Riiassa, mutta sitten valmistuis siirtyi Länsi-Saksaan. Huomaa, nimenomaan Länsi-Saksaan eikä Itä-Saksaan.
Illalla käyn vielä uudelleen kaupungilla, siis kaupunginosassa. Syön hotellissa iltapalani. Sen kanssa pitäisi olla teetä. Hotellin kuppila on sulkenut jo ovensa. Juomaa saa automaatista. Ei siellä myydä kuumaa vettä. Menen vastaanottoon kysymään. Ystävälliset henkilöt hakevat hotellin keittiöstä minulle vedenkeittimellisen höyryävää vettä. Onneksi minulla on oma emalimuki, johon juoman otan. On täällä hyvä palvelu! Sitten kävelen portaat ylös seitsemänteen kerrokseen.
Sunnuntai
Mitä sitä tänään tekisi? Aamiaisen jälkeen lähden ostoksille. En mene Nõmmen kaupunkiin, vaan lähden bussilla maantietä etelään. Matkustajia on tähän aikaan aamusta paljon, onhan nyt pääsiäissunnuntai. He jäävät pois hautausmailla, joita matkan varrella on. Tie kulkee hautausmaiden läpi, ja hautausmailla voi jäädä pois kolmella eri pysäkillä. Niin suuresta alueesta on kyse. Jatkan matkaani eteenpäin. Kokonaista seitsemän minuuttia matkustettuani jään pois bussista. Täällä on halpakauppa, jonne menen tekemään ostoksia.
Magaziin on virolainen kauppaketju. Se ei ole mikätahansa vapaavalinta, robinhood tai tarjoustalo, vaan siinä mielessä erilainen kauppa, että se ei ole keskittynyt vaatemyyntiin. Kyllä siellä vaatteitakin on, mutta alle puolet pinta-alasta. Ne vähätkin vaatteet ovat pääsääntöisesti Puolassa tai Turkissa valmistettuja, ei mitään Aasian halpatuontia. Magaziinin säilöntäosasto on poikkeuksellisen hyvä. Täältä saisi hapatuspönttöjä. Erityisesti täältä saa lasipurkkeja ja niiden kansia. Ostan mukaani kymmenen kantta, niiden vuoksi tänne tulin. Kannet maksavat yhteensä euron. Sitten seuraavalla bussilla takaisin hotelliin.
Pitäisikö minun esitellä teille tämä hotelli? Hieman nauratti, kun joku oli antanut palautetta, että hotellin hiustenkuivaaja olisi 1980-luvulta.
Nőmmen lähettyvillä oli hyvää hiekkamaata. Tallinnassa alkoi 1930-luvulla kehittyä teollisuutta, joka tätä hiekkaa tarvitsi. Ensin perustettiin Silikaat, joka valmisti hiekasta rakennusmateriaalia. Sen tehtaiden paikalla on nykyisin Järve keskus, jossa on sisustustavarakauppoja. Sitten vuosikymmenen lopulla perustettiin toinen yritys, Kvarts. Sen omistajiin kuului luonnollisesti Karl Kahro. Tämä Kvarts toimi täällä Männikussa. Neuvostoaika muutti vanhan Kvartsin nimen useasti, joten unohdetaan tuo nimi jatkossa.
Koska kulkuyhteydet olivat huonot, asuivat työntekijät Männikussa. Heille rakennettiin asuntola vuonna 1973. Tähän asuntolaan tuli myös melkein ainoat huvitukset tai palvelut koko Männikussa. Asuntolan eteen, matalaan siipeen, avattiin kahvila Ehitaja (suom. Rakentaja) ja olutsali. Olutsalin meno oli kuulemma 1970-luvulla kirjaimellisestikin sakeaa; jos ei savun vuoksi eteensä nähnyt, saattoi törmätä lattialla makaileviin ryyppykavereihin. Nuorisolle ei Männikussa ollut huvituksia.
Tätä ennen oli jo Männikussa toiminut ruokala, jonka nimenä oli Männiku. Sen talossa on nykyisin työkaluliike.
Sitten on hieman epäselvää, mikä tämä hotellini vieressä oleva rakennus on. Vai olisiko tässä voinut toimia olutsali? Ehkä joku joskus kertoo.
Kun tuli 1990-luku, yksityistettiin teollisuuslaitoksia ja niiden omaisuutta Virossa. Rakennusteollisuuden asuntola myytiin. Ostajat tekivät siitä halpahintaisen hotellin. Näin ollen tämä hotelli on avattu vasta 1990-luvulla vanhaan asuntolaan. Ei täällä ole mitään hiustenkuivaajia 1980-luvulta. Kerroksia on yhdeksän, joten tämä on kyllä mahtava hotelli.
Hotellissa pakkaan tavarani pikaisesti ja sitten lähden. Taas sama bussi Nõmmelle. Valokuvaan vanhoja taloja. Katsotaanpa mitä tuli kuvattua.
Muuta Männikun palelua ovat kalakauppa ja autotarvikekauppa.
Vielä lähistöllä on vanha osuuskauppa.
Männiku on nähnyt, nyt takaisin vanhaan Nőmmen kaupungin keskustaan. Pienessä kulmatalossa toimii nykyisin ravintola. Ei siitä ole kymmentäkään vuotta, kun tämä mökki oli tyhjillään rapistuneena. Valkoisen talon seinässä luki jotain maalattua mainostekstiäkin. En ole varma, mitä tässä ihan alunperin on myyty, mutta tällä tontilla piti majaansa peltiseppä Koch.
Nőmmen aseman luota löydetään lisää taloja. VPK ei ole enää entisensä, vaan sen paikalla on hieno iso rakennus.
Vanha sähkölaitos on edelleen olemassa.
Unohtaa ei saa Nőmmen vanhaa postikonttoria.
Hetken mielijohteeesta päätän käydä Nõmmen museossa, joka on rautatieasemalla. Olen minä täällä käynyt ennenkin. Pieni museo esittelee historiaa mm. 1930-luvulta; ajalta, jolloin Nõmme oli itsenäinen kaupunki.
Astun museoon ja opas kiirehtii ottamaan minut vastaan. Hän kertoo, että museo on ilmainen sunnuntaisin, mutta nimi pitää laittaa paperiin. Kirjoitan nimeni ja astun museoon. Kierrän museon ja katselen esineistöä. Välillä kysyn oppaalta lisätietoja. Pöydissä on valokuvia, vitriineissä on esineistöä. Esineiden joukossa on avaamaton paketti sukkia 1930-luvulta. Ja sitten löytyy toki samoja tuttuja esineitä, joita minullakin on kotona: hiustenkuivaaja, silitysrauta ja partaveitsi. Tosin museon partaveitsi ei ole 1930-luvulta vaan myöhemmältä ajalta, mutta en sitä kerro oppaalle. Ja minun silitysrautani ja hiustenkuivaajani eivät ole 1930-luvulta vaan uudistuotantoa 1950-luvulta, mutta samoilla piirustuksilla tehty.
Aivan äsken kävin katsomassa ravintolaa, jossa kenties ennen on toiminut Kochin peltisepän paja. Täällä museossa on juuri sen peltisepän mainoskyltti.
Lueskelen hyllyssä olevia kirjoja. Näissä kirjoissa on minulle hieman uutta tietoa Nõmmesta. Otan muutamia valokuvia. Sitten opas kaivaa kaapista kirjan ja lahjoittaa sen minulle. Se on vanhaa painosta, ei sitä enää voi myydä. Saamani kirja on 1990-luvun alusta. Päättelen sen siitä, että kirjassa on esitelty Nőmmen uudet hotellit, mutta minun hotellini siitä puuttuu.
Kaiken keskustelun kävin museo-oppaan kanssa viroksi. Kielitaitoni hämmensi opasta. Hän oli ihan varma, että minulla on sukulaisia virossa kun näin osaan kieltä. Ei, ei minulla ole siellä sukulaisia.
Sitten on aika mennä syömään. Nõmmella toimii klassikkoravintola... siis montakin, mutta puhutaan nyt yhdestä. Nimittäin munkkikahvila. Siellä paistetaan munkkeja, joten ne ovat aina tuoreita. Ja sieltä saa hyvää ruokaa. Avaan oven, mutta peräännyn ja laitan oven takaisin kiinni. Jonoa on ovelle saakka! Ei sinne mahdu. Kello on 13, joten tämä on ehkä pahinta lounasaikaa Tallinnassa. Jatkan kävelyä Nőmmella ja katselen vanhoja taloja.
Käyn välillä Hiiulla. Rautatieasemia Hiiulla on kaksi kappaletta. Ensimmäisenä näemme leveäraiteisen radan rautatieaseman, joka tehtiin palavan kiven tuhkasta valmistetuista tiilistä. Tämän rakennusaineen innovaattorina taisi olla Tallinnan puuvillakehräämö. Tämä asema valmistui 1929.
Sitten on toinen asema, joka toimi kapearaiteisen radan varella. Tämä kapearaiteinen rautatie oli alunperin osa Pietari suuren merilinnoituksen rautatietä, mutta sitten linnoitusrautatien lakkauttamisen jälkeen tämä osus olikin Liiva-Vääna-rautatie. Liiva, joka tarkoittaa hiekkaa, on siellä lähellä Männikua. Tätä koko rautatietä ei enää ole, ja sen penkalla Hiiun aseman kohdalla kulkee nykyisin pyöräilyn laatukäytävä eli kansanomaisella kielellä baana. Rata kulki aivan Nõmmen torin vierestä, ja siellä se penkka on muuna tienä.
Hiiulla on myös kaunis kukkakauppa. Ja sitten tuo oluttupa. Talossa on toiminut ravitsemusliike jo varmaan sadan vuoden ajan. Kun Neuvostoliitossa vähennettiin alkoholin myyntiä 1980-luvvulla, tehtiin tässä talossa juuri päin vastoin: ruoan myynti lopetettiin ja ryhdyttiin myymään olutta. Selitys oli yksinkertainen: terveystarkastaja ei enää sallinut ruoan myyntiä talossa.
Palaan takaisin munkkikahvilaan kello 13.40. No nyt ei ole jonoa, joka ovelle saakka näkyisi. Menen sisälle, ja pääsen johon hännille metrin päähän ulko-ovesta. Jono kulkee nopeasti ja pääsen tilaamaan ruokani. Otan annoksen paistettua juustoa. Sitten tehtäväkseni jääkin löytää vapaa pöytä. Löydän yhden ja pääsen syömään. Tässä vaiheessa jono onkin jo mennyt ohi ja ravintolaan alkaa tulla tilaa.
Tässä matkalla munkkikahvilasta kaupunkiin kuljen jälleen VPK:n ohi. Mutta matkalla yksi rakennus kiinnittää huomioni. Tämän kaikenlaisia matkavarusteita myyvä liikehän on entisessä osuuskaupan talossa.
Tästä eteenpäin matkaan Tallinnaan joukkoliikenteellä. Menen kirjakaupan ja ruokakaupan kautta laivaan. Matkalla päätän kävellä kiertoreittiä. Kuljen vanhaa vallihautaa pitkin ja oikealla puolellani on vanhan viinatehtaan rakennukset. Nyt laivaan, se lähtee kello 19.30.
